music_note music_note

Blue Noten uusintajulkaisut avaavat ikkunan jazzin historiaan - tarkastelussa post-bop

Jazzpossun tarkastelussa Tone Poet- ja Classic Vinyl -sarjojen etiketitJazzpossun tarkastelussa Tone Poet- ja Classic Vinyl -sarjojen etiketit

Jokainen jazzvinyylilevyjen maailmaan kaivautuva tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin huomaamaan miten ahkerasti 60-luvulla jazzmuusikot olivat studiossa ja kuinka paljon levyjä julkaistiin. Suosikkilevyjen ja klassikoiden hankkimista omaan vinyylihyllyyn helpottaa se, että levy-yhtiöt ovat alkaneet julkaista enemmän uusintapainoksia vanhoista jazzlevyistä. Erityisesti tässä on kunnostautunut Blue Note jonka julkaisemien levyjen kautta voi pureutua jazzin kehitykseen 50-luvulta 70-luvulle. Yksi 60-luvun uusista virtauksista jonka julkaisemisessa Blue Note kunnostautui erityisesti oli post-bop, tässä artikkelissa pieni katsaus tähän tyyliin.


Blue Noten uudelleenjulkaisuista

Nykyään Universal Music Groupin hallinnoima Blue Note julkaisee tällä hetkellä vanhoja klassikoita kahdessa eri sarjassa. "Tone Poet"-sarjaa tuottaa kultakorva/sormi Joe Harley, se on korkeammin hinnoiteltu premium-sarja joka pyrkii tarjoamaan vaativille hifistelijöille parasta laatua. Korkeammat hinnat ovat herättäneet kritiikkiä, mutta toisaalta Tone Poetit ovat myös lunastaneet laadullisia lupauksia. Normaalimmin uusien levyjen hintatason mukaan hinnoiteltu "Classic Vinyl" -sarja ei ole huono sekään, klassikkolevyt saavat tässäkin sarjassa ansaitsemansa kohtelun.

Yhteensä näissä sarjoissa julkaistaan tällä hetkellä 3-4 levyä kuussa ja nämä uudelleenjulkaisut herättävät aina kiinnostusta Internetin jazzdiggarikeskusteluissa.

Miles Davis ja Post-Bop

1950- ja 60-luvuilla jazzin kehitys oli ripeää, uusia tyylisuuntia nousi muutaman vuoden välein. Tämän aikakauden ehkä merkittävin trendsetter oli Miles Davis - yleisesti kanonisoitu swingin jälkeisen ajan jazztyylien kehityksen päähaara seuraa Milesin levytysten kehitystä. Modernin jazzin ajan katsotaan usein alkavan bebopista jota Miles oli tekemässä Charlie Parkerin kanssa, sitten cool jazz Birth of the Coolille kerättyjen levytysten tyyliin, 50-luvulla keskeiseksi tyyliksi nousi hard bop (Workin', Cookin', Relaxin', Steamin'...), sitten 50-luvun lopulla modaalinen jazz ja Kind of Blue

Kuusikymmentäluvulla Milesin tärkeäksi kokoonpanoksi nousi niinsanottu "toinen suuri kvintetti" - tenorisaksofonissa Wayne Shorter, pianossa Herbie Hancock, bassossa Ron Carter ja rummuissa Tony Williams - joka toimi vuodesta 1964 vuoteen 1968. Tämän kvintetin musiikin tyyliä alettiin kutsua post-bopiksi. Se yhdisti bebopin ja hard bopin jazz perinnettä 50-luvun lopulla nousseen free jazzin ja avant-garden vaikutteisiin ja oli harmonisesti usein samoilla linjoilla modaalisen jazzin kanssa. Tyylien välinen rajanveto on hankalaa ja usein mahdotonta, mutta kun kronologisesti kuuntelee jazzin merkittäviä julkaisuja 50-luvun lopulta 60-luvun lopulle niin on selvää että jotain uutta oli ilmassa silloin kun tämä kvintetti aloitti toimintansa. 

Post-bop vältti kaavoihin kangistumista. Vaikka sävellyksillä oli selkeitä teemoja ja kappaleilla rakenteita, ne olivat häilyvämpiä kuin bebopissa ja hard bopissa ja kaikkea saatettiin muuttaa lennosta. Sooloissa lähennyttiin free jazzia, saatettiin soittaa "time no changes"-tyyliin niinkuin Miles sitä kutsui, soolojen alla tempo pysyi, mutta soinnut hävisivät. Post-bopin voi nähdä sen hetkisen ns. modernin jazzin tyylien synteesinä jossa yhdistyi elementtejä monista eri tyyleistä. 

Miles jatkoi post-bopista matkaansa sähköiseen fuusioon ja post-bop jäi historiaan viimeisenä akustisen jazzin ajan suurena tyylisuuntana ja tänäkin päivänä kun jazzia opetetaan kouluissa ja soitetaan jameissa on post-bop usein yhä tärkeässä roolissa.

Miles itse levytti 60-luvulla Columbia levymerkille, mutta valtaosa merkittävimmistä muista post-bop tyylisistä levyistä julkaisi Blue Note ja monia post-bop klassikoita onkin tullut uudestaan saataville levykauppoihin viime vuosina, joten on hyvä aika täydentää oman hyllyn post-bop osastoa.  

Wayne Shorter - Adam's Apple

On nimiä jotka nousevat toisia useammin esille kun puhutaan jazzin historian suurimmista säveltäjistä. Kuusikymmentäluvun post-bop henkisen kehityksen saralla säveltäjänä kunnostautui saksofonisti Wayne Shorter joka vaikutti ennen Milesin 60-luvun kvintettiä Art Blakeyn Jazz Messengersissä ja levytti Milesin kvintetin toiminnan aikana ahkerasti myös Blue Notelle omissa nimissään.

Klassikkolevyjä syntyi ripeään tahtiin. Vuonna '64 Shorter levytti vielä kolme levyä Jazz Messengersien kanssa. Blue Noten julkaisemat Free for All ja Indestructible kuuluvat Blakeyn julkaisujen kärkipäähän eikä Kyotokaan huono levy ole ja yhteistyö leaderina Blue Noten kanssa alkoi kolmella levytyksellä Night DreamerJuJu ja Speak No Evil jotka julkaistiin vuosien '64 ja '66 välillä.

Muutama vuosi sitten Shorterin täyttäessä 85 vuotta Ethan Iverson nosti nämä kolme levyä keskiöön - mielenkiintoinen ajatus Iversonilta on, että nämä levyt edustivat sen hetken jazzin keskeisten tekijöiden tyylejä, Night Dreamer on kuin Art Blakeyn levy, JuJu kuin John Coltranen levy ja Speak No Evil kuin Miles Davisin levyOli miten oli, Shorter oli ajan uusien virtausten keskiössä.

Klassikoiden takominen jatkoi kun Milesin kvintentti aloitti toimintansa - Milesin kanssa studiossa syntyi yksi levy vuosina 1965 ja 1966 ja kaksi kunakin vuosina '67 ja '68. Blue Notelle Shorter levytti jälleen kolme levyä vuonna 1965 ja yhden 1966 ja 1967. Yhteensä siis 17 kovaa levyä viiden vuoden aikana mainitsematta muutamaa muuta saman aikakauden sideman vierailua. 

Tältä aikakaudelta äskettäin uuden julkaisun Classic Vinyl-sarjassa sai '66 levytetty ja '67 julkaistu Adam's Apple joka ehkä liikaakin diggarikeskusteluissa jää noiden '64 levytettyjen levyjen varjoon sillä se on varsin mainio ja itsevarma levy. Shorterin musiikki kehittyi jatkuvasti, vuotta aikaisemmin julkaistu The All Seeing Eye oli jo puskenut vahvemmin kaoottisempaan avant-garde suuntaan ja Adam's Applen jälkeen myöhemmillä levyillä suunta kääntyi abstraktimpaan ja fuusion suuntaan. 

Adam's Apple on kvartettilevy, pianossa Hancock, bassossa Reggie Workman ja rummuissa Joe Chambers ja siinä on jotenkin rento tunnelma ympäröiviin Shorterin muihin tai Milesin kvintetin levyihin verrattuna. Kvartetissa Shorterin oma soitto solistina pääsee hyvin esille ja sävellykset ovat kaikki Shorteria parhaimmillaan, niistä merkittävimpänä Footprints jonka myös Milesin bändi levytti ja joka on jäänyt standardina elämään. 

Post-bop -levyt etsivät usein rajoja ja tyyli on luonnostaan kuulijankin haastavaa musiikkia, mutta post-bop ajan levykin voi olla helposti lähestyttävä ja nautittava ja Adam's Apple tuntuu Shorterin diskografiassa hetkeltä jolloin vedettiin hetki henkeä ja tehtiin siinä vaiheessa karttuneilla tiedoilla ja taidoilla eheä ja toimiva levy - erinomainen aloituspaikka jos Shorterin levyt eivät ole tuttuja.

Hae kaupasta: Wayne Shorter»

Herbie Hancock - Maiden Voyage

Shorterin tavoin Milesin kvintetistä myös pianisti Herbie Hancock teki samaan aikaan myös omia levyjä Blue Notelle. Hancock oli Miles Davisin tavoin suunnannäyttäjä jonka musiikki eli aikojen myötä. Suuremmille yleisöille Hancockin kappaleista lienevät tutuimpia menevät groove-palat, 60-luvulta Cantaloupe Island ja Watermelon Man ja 70-luvun Headhunters-bändin jazz-funk, mutta monille jazzmuusikoille Hancockin parasta aikaa olivat 60-luvun Blue Note -levytykset.

Näistä ehkä arvostetuin on Maiden Voyage jonka meriteemaisissa biiseissä Hancock tavoittaa ajan modaalisen jazzin ja post-bopin hengen parhaiten. Levyllä soittavat Milesin bändistä tuttu rytmisektio Ron Carter ja Tony Williams ja saksofonissa George Coleman ja trumpetissa Freddie Hubbard ja se sai viimeisimmän julkaisunsa Classic Vinyl -sarjassa viime vuoden syksyllä.

Levyn avaava nimikappale on tunnettu vain muutamaan sointuun perustuvasta harmoniastaan ja Hancock on itse maininnut sen parhaaksi sävellyksekseen. Malliesimerkkejä siitä miten jazzin harmonia ja sointukulut kehittyivät modaalisen jazzin tulon myötä ja siitä on tullut usein levytetty ja jameissa soitettu jazzstandardi. Toinen useasti levytetty melodialtaan mieleen jäävä standardin asemaan noussut biisi löytyy viisiraitaisen levyn lopusta Dolphin Dance on levyn herkkä päätös. Levy toinen ja toiseksi viimeinen biisi, The Eye of the Hurricane ja Survival of the Fittest, puolestaan sisältävät seikkailullisia pyrähdyksiä avant-garden suuntaan ja keskellä komeilee tunnelmaltaan hieman arvoituksellinen Little One joka levytettiin myös Milesin E.S.P.-levylle. Ainakin minulle tämä aaltoileva rakenne jossa levyn jälkimmäinen puolisko ikäänkuin peilaa ensimmäistä tekee kokonaisuudesta erinomaisen palkitsevan kuuntelukokemuksen.

Hae kaupasta: Herbie Hancock»

Larry Young - Unity

Hammond-urut linkittyvät jazzissa vahvasti soul jazziin. Urkuri Jimmy Smith teki Hammondista suositun jazzsoittimen ja loi muotin josta harva jazzurkuri 60-luvulla poikkesi omilla Blue Note -levytyksillään. Smith oli erittäin suosittu ja rautaa taottiin kun se oli kuumaa - Smith julkaisi Blue Notella peräti 21 levyä vuosien 1957 ja 1963 välillä ja siirtyi sitten perinteisempää jazzia suosineen Verven talliin. 

Urkuri Larry Young oli tehnyt 60-luvun alussa soul jazz-henkisiä levyjä Blue Notelle kitaristi Grant Greenin kanssa ja kun tyylit muuttuivat Young ei jäänyt vanhoihin soul jazz grooveihin jumittamaan vaan vei musiikkiaan enemmän post-bopin suuntaan ja marraskuussa 1965 studiossa syntyi Unity joka on ainakin minusta Hammond-urkujazzin hienoimpia hetkiä ja sai äskettäin uusintajulkaisun samaan aikaan Shorterin Adam's Applen kanssa Blue Noten "Post-bop"-teemakuukautena. Levyllä soittavat Youngin kanssa omaa uraansa trumpetisti Woody Shaw joka myös sävelsi puolet levyn kappaleista, saksofohisti Joe Henderson ja John Coltranen rumpalina jazzmaailman huipulle noussut Elvin Jones

Levy ei ole aivan tyylipuhtainta post-boppia, mukana on muutama lainakappale: Thelonious Monkin Monk's Dream ja 20-luvun operettisävelmä Softly, as in a Morning Sunrise, mutta niidenkin käsittely Shaw'n ja Hendersonin sävellyksistä puhumattakaan henkii uuden ajan tuulia. Myös vahvasti typografinen Reid Milesin suunnitelema kansi on mitä ikonisinta Blue Notea. 

Musiikillisessa lähestymisessään Hammond-urkuihin Unity tuntuu nykyajan näkökulmasta olleen jopa vuosikymmeniä aikaansa edellä. 

Hae kaupasta: Larry Young»

Kymmenen levyn katsaus post-boppiin

Mikään määrä tekstikuvauksia tai luonnehdintoja ei voi korvata kuuntelua tapana oppia tuntemaan ja tunnistamaan musiikin tyylejä. Siispä vielä loppuun kymmeneltä eri leaderilta levyjä vuosilta 1963-1967 joissa minä kuulen vahvasti post-bopin tunnelmaa ja liikutaan jossain hard bopin ja avant-garden välimaastossa. Pakollista Milesia lukuunottamatta kaikki ovat Blue Noten julkaisuja ja monet ovat saaneet viime vuosina uusintajulkaisun, joten kannattaa pitää silmät auki levykaupoissa. 

  • Jackie McLean - Destination... Out! (syyskuu 1963)
  • Grachan Moncur III - Evolution (marraskuu 1963)
  • Andrew Hill - Point of Departure (maaliskuu 1964)
  • Freddie Hubbard - Breaking Point (toukokuu 1964)
  • Sam Rivers - Fuchsia Swing Song (joulukuu 1964)
  • Wayne Shorter - Speak No Evil (joulukuu 1964)
  • Bobby Hutcherson - Components (kesäkuu 1965)
  • Joe Henderson - Mode for Joe (tammikuu 1966)
  • McCoy Tyner - The Real McCoy (huhtikuu 1967)
  • Miles Davis - Nefertiti (kesäkuu 1967)

Tein artikkelin levyistä myös kätevän Spotify-soittolistan.

Hae kaupasta: Blue Note»

Kymmenen hienoa post-bop henkistä levytystä

Muokattu 28.11.2022